Para ja muu vaurastumiseen liittyvä perinteinen taikausko

vaurastumiseen liittynyt taikausko suomessa

Taikauskolla ja henkiolennoilla oli vielä hetki sitten olennainen roolinsa siinä, kuka vaurastui ja kuka menetti kaikki säästönsä.

Tämä artikkeli käsittelee suomalaisten perinteisiä taikauskoisia näkemyksiä vauraudesta ja rikastumisesta.

Entisaikaan talon rikkaus mitattiin karjan hyvinvointina

Entisajan maaseutuyhteiskunnassa ei ollut tarjolla kovin monia vaihtoehtoja vaurastumiseen.

Rahaa ei ollut muillakaan.

Jokainen kotitalous pyrki olemaan pieni omavarainen yhteisö, mikä hankki pakollisia hyödykkeitä ja maksoi veroja vaihtokaupalla.

Syntyperä määritti ihmisen ammatin, tulotason ja yhteiskuntaluokan.

Torpparin lapsesta tuli torppari, ja kalastajan lapsesta kalastaja.

Naimisiinmenokaan ei parantanut taloudellista asemaa, sillä puoliso otettiin yleensä oman yhteiskuntaluokan sisältä.

Vaurauden mitta oli se, kuinka monta hyväkuntoista päätä karjasuojasta löytyi.

Mitä enemmän talossa oli munivia kanoja, lypsäviä lehmiä ja lihavia sikoja, sitä vauraampana taloa saatettiin pitää.

Eläimet tuottivat ruokaa perheen ravinnoksi.

Ne tuottivat myös vaihdantataloudessa tarvittavia hyödykkeitä, kuten nahkoja, poikasia ja sarvia. Toisesta päästä saatiin lannoitetta kasvimaalle.

Jos halusi vaurastua, karja piti saada voimaan erityisen hyvin.

Silloin sai pötyä pöytään ja pystyi käymään kauppaa.

Naimakauppojakin solmittaessa painoi se, kuinka hyvä karja talossa oli.

Lehmien, lampaiden, sikojen ja kanojen hyvinvoinnin parantamiseksi ei ollut kovin monia keinoja, sillä antibiootit, lämpölamput, panotakit tai ravintoarvoiltaan ideaalit poikasruoat olivat vielä keksimättä.

Vanha kansa turvautui tässä(kin) asiassa taikuuteen ja loitsuihin.

Loitsuilla pyrittiin hallitsemaan maailmanmenoa.

Loitsulla kerrottiin, että tuntee asian (kuten veren, sairauden tai pedon) alkuperän. Asian alkuperän tunteminen toi loitsijalle yliotteen, ja hän saattoi käskeä sairautta poistumaan tai esimerkiksi verentuloa seisahtumaan.

Karjaonneakin voitiin hankkia tekemällä taikoja ja lukemalla loitsuja.

Omaa karjaa suojaavista taioista oli vain lyhyt matka naapurin karjaonnen varastamiseen, koska lisääntyvän onnen uskottiin joka tapauksessa olevan muilta pois.

Onnen uskottiin olevan rajallista. Se selitti onnen epätasaisen jakaantumisen ongelman ihmismieltä tyydyttävällä tavalla.

Para toi rikkauksia omistajalleen

Paara tarkoittaa pirua, mutta joskus nimityksiä paara ja para käytetään rinnakkain.

Para tarkoitti taianomaisilla keinoilla valmistettavaa olentoa, joka toi omistajalleen sitä, mitä siltä pyydettiin.

Leea Virtasen kirjan Suomalainen kansanperinne (SKS, 1999) mukaan para saatettiin valmistaa esimerkiksi öylätistä, mitä käänneltiin kepillä lukien samalla loitsuja.

Paran saattoi lähettää varastamaan maitoa naapurista. Paran saattoi käskeä rosvomaan myös omaisuutta, kuten tarve-esineitä.

Esimerkiksi Hämeessä uskottiin, että para kirnuaa kähveltämänsä maidon voiksi, mikä säästi emännän aikaa ja vaivaa entisestään. Voi tuli ulos paran peräpäästä, eli se siis paskansi emäntänsä kirnuun tai vatiin.

Paraa ei kannattanut häiritä, tai se oksensi ulos osan pöllimästään voista. Paran oksennuksena pidetty limasieni tunnetaan edelleen nimellä paranvoi (tai paranpaska).

Joskus para ahtoi itsensä liian täyteen maitoa, munia tai muuta ruokaa. Silloin siltä saattoi päästä kakka rikospaikalle. Valkoinen paran paska paljasti paran käyneen varkaissa.

Sanonta ”paran paska on valkoista” on jo melkein unohtunut. Folkloristiikan opettajani kertoi sanonnan tarkoittaneen suurin piirtein samaa kuin ”raha ei haise”.

Paraa kuvailtiin pelottavan näköiseksi, mutta se saattoi esiintyä myös jonkin pienen eläimen, lankakerän tai tuohirullan muodossa.

Jos tunnisti paran ja vahingoitti sitä, vahingoitti myös sen omistajaa. Mikäli joku kyläläisistä loukkaantui samoihin aikoihin kun niittasi sammakon jalkansa alle, saattoi päätellä juuri tuon kyläläisen olleen paran omistaja.

Para ei tehnyt rötöksiä palkatta.

Se vaati kunnioitusta, ruokaa ja vastavuoroisia palveluksia. Huvitellakseen se saattoi haukkua talonväkeä tai sotkea näiden ruokaan ihmisulostetta.

Joskus para lähti hevosmarkkinoille ostajia pettämään, tai itsemurhantekijää avustamaan. Toisinaan parakin väsyi matkantekoon ja pahuuden harjoittamiseen.

Silloin se saattoi viimeisillä voimillaan lyödä jotakuta ohikulkijaa, jotta tämä kiroaisi. Kirous tankkasi heti paran voimavarastot.

Paran tärkein tehtävä oli lisätä omistajansa vaurautta, joten se saattoi vapaa-aikanaan arvioida saavutuksiaan ja laskeskella rahakirstun sisältöä. Tämä selitti äkillisen kilinän.

Juhannusöinä parat tapasivat laskea viljaa aitoissa. Juhannusperinteisiin kuuluikin kuunnella avaimenreiästä aitan ääniä. Jos ääniä kuului, luvassa oli hyvä viljasato.

Suomalaiselle kansanperinteelle oli ominaista, ettei yllättävien äänien alkuperää selvitetty, vaan ne nimettiin heti yliluonnollisiksi kokemuksiksi – etiäisiksi, maahisiksi, paroiksi, tontuiksi, vainajahengiksi ja niin edelleen.

Muita vaurastumista tukevia henkiolentoja suomalaisessa kansanperinteessä

Para oli siis noitavoimia omaavien kansalaisten tapa hankkia lisää vaurautta.

Suomalainen kansanperinne tuntee myös muita henkiolentoja, joita piti lepytellä ja lahjoa, jotta talon karjaonni tai metsäonni olisi säilynyt. Näistä henkiolennoista riippui talon vauraus.

Jos henkiolento suuttui, oli elo vieläkin niukempaa.

Jos maidontulo ehtyi eikä kasvimaa antanut satoa, saattoi kärsiä nälkää jo ennen talven selän taittumista.

Tässä muutama esimerkki henkiolennoista, joita suomalainen kansanperinne tuntee.

Rakennusten ja omaisuuden haltijat eli tontut:

  • Saunanhaltija
  • Myllynhaltija
  • Riihenhaltija
  • Pellon haltija
  • Ohran haltija pellonpekko (myös oluen jumala)
  • Maan haltija (vastasi perheestä, karjasta ja mm. pihapiiristä; uhraus saattoi hoitua ruokkimalla elättikäärmettä)
  • Rajan haltijat (loihdittu valvomaan tontin rajoja)

Luonnon ja ympäristön haltijat:

  • Metsänhaltijat eli metsänväki
  • Vedenhaltijat eli vedenväki
  • Maaperän haltijat eli maahiset/maanväki
  • Vuoren- ja kallionhaltijat eli vuorenväki
  • Tulenhaltijat eli tulenväki
  • Raudan haltijat eli raudanväki

Metsänväeltä piti pyytää lupa esimerkiksi metsässä yöpymiseen.

Haltijat päättivät, saiko metsämies saalista, ja löysikö tämä lopulta kotiinsa.

Metsästämistä kutsutaan vieläkin ”pyytämiseksi”.

Osa nykyperinteistämme ja tietoisesta tai tiedostamattomasta taikauskoisuudestamme juontaa juurensa aikaan, jolloin vaurastuminen (tai edes hengissä säilyminen) oli kiinni haltijoiden hyväntahtoisuudesta.

Juhannuskoivut juontavat juurensa ajasta, jolloin juuri koivunoksien uskottiin taanneen karjaonnen ja maidonsaannin. Alkoholin nauttiminen juhannuksena paransi sato-onnea – tai niin ainakin uskottiin.

Kokkoperinne ja uuden vuoden raketit liittyvät pahojen voimien karkottamiseen.

Laskiaisen mäenlaskulla varmistettiin pellavan kasvaminen, ja laskiaisen rasvaiset herkut varmistivat pulleat siat sekä hyvin lypsävät lehmät.

test alt text

Ei ole sattumaa, että pääsiäisen virpomisvitsat tehdään pajusta; pajulla on ennustettu säätä, alennettu kuumetta ja etsitty kaivon paikkaa.

Iso osa taikauskoisuudesta on kotona tai ystäväpiirissä opittujen tapojen toistamista ilman, että asiaa ajattelee sen tarkemmin.

Tässä ei ole mitään uutta. Suomalaisen kansanperinteen mukaan 1600-luvulla taikoja tekivät kaikki – edes tajuamatta niitä taioiksi.

Kansanperinteen mukaisten tapojen alkuperäinen maaginen merkitys oli jo unohdettu, ja tekoa luultiin normaaliksi menettelyksi kyseisessä tilanteessa.

Millaisia taikauskoisuuteen pohjautuvia tapoja sinulla on?

Monet seuraavat kuun vaiheita, kun ovat aikeissa leikata pistokkaita tai parturoida hiuksensa.

Ehkä et haukkaa väärin päin olevaa leipää.

Saunassa ei saa pierrä, kiroilla tai laulaa, vai mitä?

Kynnyksen yli ei tervehditä.

Kenties sinulla on jokin onnenamuletti…?

Loppusanat

Olen kirjoittanut blogissani aiemmin virpomisperinteestä ja trulliperinteestä, mitkä vaikuttavat nykyisten palmusunnuntairituaalien takana. Virpomiseen liittyi perinteinen näkemys hyvästä onnesta yhtenä piirakkana, mistä ei riitä kaikille.

Virpomisella haluttiin lisätä läheisten karjaonnea ja vaurautta Itä-Suomessa.

Länsi-Suomessa ei virvottu, vaan pelättiin trullin tunkeutuvan navettaan varastaakseen karjaonnen (mistä talon vauraus riippui).

Sittemmin nämä kaksi eri perinnettä (virpominen ja trullit) ovat sekoittuneet.

Artikkelissa mainittiin myös muita suomalaisen kansanperinteen yliluonnollisia kykyjä omaavia olentoja.

Tässä artikkelissa kerroin ennen kaikkea parasta, mutta sivusin myös muita Suomen kansanperinteen tuntemia taikauskoisia käsityksiä vauraudesta ja rikastumisesta.